Hirvimetsällä

No, juu. Tänään siis suuntasimme hyvän sään kunniaksi heppoja katsomaan ja metsään kirmaamaan Miisan ja koirien kanssa. Kaikki sujuikin oikein hyvin. Helmikin oli kovin innoissaan uusista lenkkimaastoista ja nuuskutteli uusia tuoksuja minkä ehti, intoutuipa ottamaan vielä pari pikaista spurttiakin.

Mutta Mona. Jos koiran korvattomuus korreloin jollakin tapaa kiimojen kanssa, niin tuolla alkaa juoksu huomenna. Teki taas tempun mukavimman. Tällä kertaa tilanne oli siinä pisteessä että ääni käheänä olin jo raahaamassa muuta laumaa (Miisan kanssa) autolle ja lähtemässä etsimään arvon neitiä metsästä. Kaikki jotka ovat saman tilanteen kokeneet varmasti tietävät mille se tuntuu. Tunne siitä ettei näe koiraansa enää koskaan hengissä.

Ja niille jotka väittävät että whippet ei aja kuin näkönsä avulla, voin nauraa makeasti. Saa tulla katsomaan, jos ei usko. Mona siis vaihteeksi tänään nappasi hyvän hajun. Kyseessä oli joko peura tai hirvi, molempia riittää. Näin kun koira lähti, huusin perään mutta Mona vain mulkaisi takaisin ilmeellä "mun pitää mennä nyt" ja sitten vilkkuikin vain takavalot, kunnes katosi. Odoteltiin vähän aikaa, huudeltiin, vihelleltiin, lähdettiin kävelemään hajun perässä, tultiin takaisin polulle. Huudeltiin, odoteltiin ja alettiin kävellä autolle päin huudellen. Sieltähän se sitten tuli vihdoin ja viimein kieli vyön alla takki kurasena.. meitä vastaan. Tyystin eri suunnasta kuin minne alunperin lähti.

Mutta tälle mammalle alkaa pikkuhiljaa riittämään nämä katoamis-tempaukset. Ei ollut sarjassaaan ensimmäinen, mutta toivottavasti viimeinen. Tarvitsee varmastikin nyt alkaa kouluttamaan nameilla tuota tuosta tavasta eroon. On meinaan erittäin ikävä, ja koiran kannalta varallista "irrota omistajastaan" kymmeniksi minuuteiksi..