Lymfooma

Imusolmukesyöpä. Pelottava sana.

Ei taas diagnoosi käynyt ihan ensimmäisenä mielessä, kenelläkään.

Lindalla on ollut kaulassa, oikealla puolella, sellainen pieni harmittoman oloinen patti, imusolmuke-sylkirauhasosastolla. Sellainen pehmeä, irtonainen, vähän samanlainen kuin avec-raskanpastilli. Oisko tullut heinäkuun lopulla. Elokuussa on ekaa kertaa käyty näyttään lääkärille. Ei pitänyt sitä minään, piti seurailla. Sittemmin sai siis laajakirjoisen antibiottikuurin, liekö sylkirauhanen tulehtunut, tms. Ei kadonnut patti ei. Missään vaiheessa kun koira ei ole ollut millään lailla sairas, patti ei ole kasvanut, ei kukaan ole ollut sen isommin huolissaan.

Nyt sitten otettiin koepaloja patologille, oli tullut toinen patti viereen. Jo viikonlopun ylitse itkettiin, koska poistettu imusolmuke näytti pahalta. Saatiin patologilta diagnoosi koepaloista. Löydökset viittaavat todellakin lymfoomaan, tarkemmin Medium grade lymfooman.

Olo on lievästi sanottuna epätodellinen.

Ja minäkään ole ollut huolissani, koska esimerkiksi Monalla oli vuosi sitten ilmeisesti jonkun virustaudin jälkimainingeissa toinen imusolmuke turvoksissa hyvän aikaa. 

Ja Linda on ollut kokoajan aivan normaali oma itsensä. Iloinen, pirteä, reipas ja riehakas. Syö hyvin, ei oksenna ripuloi, tms. Kun sen menoa katselee ei ikinä voisi uskoa, että jokin on todella pahasti pielessä. Ironista.

Koiranomistajanahan tämä on jotain ihan hirveätä ja tilannetta on erittäin vaikea hyväksyä. Kyseessä kun on hyvin nuori koira, jolla olisi vielä elämä edessä.  Aivan eri tilanne, joskin myös yhtälailla ikävä, jos koiralla olisi mittarissa ikää jo 13 vähän raihnainen sieltä ja täältä, tiedättekö, että mikä sitten on se mikä koiran lopulta vie.

Ja minähän olen tietysti niin rikki. En halua luopua Lindasta vielä. Ei Meidän pikku-tinnistä. Minulla on ihan toisenlaiset suunnitelmat hänen suhteen. Sen se nimikin piti olla ihan vain vertauskuva. Odottelen vain koskahan tämä painajainen loppuu? Tai ehkä tuleekin joku ihmeparantuminen. On kai sellaistakin tapahtunut, ehkä.. jossain Kiinassa, joskus. Iso Huokaus.

Koirakasvattajana on tietenkin hyvä asia että koira on minulla. En ole aiheuttanut tällaista tuskaa kenellekään kasvatin omistajalle. Vaikka kyllä sitä yrittää aina koiranostajille painottaa, että vaikka vanhemmat olisi miten tutkittuja tai tutkimattomia, ei sekään silti valitettavasti ole tae mistään. Voidaanhan tähän alkaa kaivella sukusiitosprosentteja kehiin, mutta ei tarvitse olla kovin velho TWA:n käyttäjä huomatakseen, että huomattavasti kovemmillakin prosenteilla on pystytty tuottamaan ihan elinkelpoisia yksilöitä, että se kai siitä sitten. Kaikkea ei vain pysty hallitsemaan. Ja asioita tapahtuu. Eikä se ole välttämättä kenenkään syy.

Miten sitten tästä eteenpäin tämän asian kanssa.  Päivä kerrallaan. Aika vaikeatahan se on. Yrittää sopeutua ajatukseen, että Lindasta, tuosta pienestä iloisesta koirasta, pitäisi suhteellisen pian päästää irti. Ei tän nyt ihan näin pitänyt taas mennä.